Kun on äärirajoilla liian kauan

Viime syksynä tein nopean muutoksen omaan elämään. Sen jälkeen kasailin itseäni. Vuodenvaihteessa koin olevani jälleen oma itseni ja oli aika siirtää katse kohti tulevaa. Alkuvuodesta lähtien meno on ollut jatkuvaa uusien asioiden tykitystä. Näihin reiluun neljään kuukauteen on mahtunut yrityksen perustaminen, osa-aikaisen palkkatyön aloittaminen, ihmissuhdesoppaa, huolia läheisestä, epätoivoa, onnistumisia, iloja ja suruja. Laidasta laitaan kaikkea. Alkuun kaikki meni hyvin, mutta vähitellen olin kuin flipperipallo, joka kimpoili asiasta toiseen. Koitin pitää kaikki langat käsissä, mutta lopulta niitä lankoja oli aivan liikaa.

Alkuun koin stressiä, mutta se oli hyvää stressiä. Sellaista, joka auttaa jaksamaan ja mahdollistaa sen, että voi antaa kaikkensa. Hyvän stressin aikana kuitenkin tarvitsee myös palautua, koska muutoin stressi muuttuu huonoksi. Sellaiseksi, joka vie voimat ja saa ajatukset sumeiksi. Jokunen aika sitten tuo huono stressi tuli vieraakseni ja vähitellen vei innostukseni asioita kohtaan. Tuo paha mörkö toi mukanaan sen, etten enää nukkunut kunnolla, en osannut ajatella selkeästi ja hermoa kiristi lähes jatkuvasti. Oma sisäänrakennettu positiivinen asenne alkoi hiipumaan ja maailma näytti harmaammalta.

Luulin, että olin osannut huilata. Osannut ottaa rennosti. Mutta ei, mieli ja kroppa ei ollut saanut tarpeeksi lepoa ja lopulta kaikki oli vaan aivan liikaa. Viikko sitten olin tärkeän ihmisen vieressä ja itkin huoliani. Itkin väsymystäni. Itkin jotain. Alkoi tuntumaan siltä, että oma kroppa ei vaan enää jaksa harteilla olevaa taakkaa. Eihän se jaksanutkaan vaan kehitti pahan tulehduksen, jonka vuoksi oli pakko levätä. Kroppa oli siinä kunnossa, että kolmena päivänä kykenin vaan makaamaan. Pienikin liike aiheutti niin kovan kivun, että itku pääsi. Vähitellen kipu helpottui ja pystyi jo hengittämään normaalisti. Seuraavana päivänä pystyi liikkumaan hieman enemmän. Sen jälkeen pystyi jo nauramaan ilman, että kipu veti koko kropan kippuraan.

Edelleenkin kuljen vielä toipilaana ja pelkään, että tuleeko paranemisessa takapakkia. Mutta tämän viikon pakkolevon jälkeen huomaan, että oma energisyys ja innostus alkaa palaamaan. Joka päivä oon kiitollinen siitä, että voi tehdä edelliseen päivään verraten hieman enemmän normaaleja arjen askareita. Joka päivä oon varmempi siitä, mitkä asiat mun voimia eniten vie ja sen myötä olen varmempi siitä, mihin asioihin haluan keskittyä. On hassua kuinka luulin, että onhan tässä huilattu. Kuinka mietin, et oonhan mä tehnyt kaikkee kivaa. Mut mielessä myllertäviin asioihin verraten niitä kivoja asioita ja huilaamista olis pitänyt olla ainakin tuplasti enemmän.

 

Just tänään katoin, että mun Instagramin tili näyttää enemmänkin luontokuvien gallerialta kuin toimintaterapeutin yrityksen sivulta (en mä kyllä tiiä, miltä sellanen sit näyttäis..). Mut tällä hetkellä se on mun arkee. Tällä hetkellä mä keskityn mieluummin kuvaamaan kauniita maisemia kuin keksimään väkinäisiä mainospuheita. Niiden puheiden aika on silloin, kun akut on taas täyteen ladattu. Ja silloin ne puheet on täysin kokonaan mua itteeni, eikä väkisin viimeisillä voimilla keksittyjä. Tällä hetkellä mä keskityn tekemään tämän hetkiset työt laadukkaasti ja keskityn nauttimaan tärkeiden ihmisten seurasta, kivasta tekemisestä ja oman positiivisen asenteen palautumisesta.

Muistakaa teistä jokainen pitää huoli siitä, että otatte tarpeeks rennosti. Huolehtikaa siitä, että pystytte unohtamaan työmurheet. Ottakaa aikaa itselle, nauttikaa läheisten seurasta, tehkää kaikkea sellaista mistä nautitte ihan täysillä. Miettikää, mitkä asiat on teille kaikista tärkeimpiä ja keskittykää niihin. Pitäkää huoli itsestänne.

Laitahan jakoon
Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *