Vieraskirja: Tie hyvinvointiin on mutkainen tutkimusmatka

Tänään vuorossa on Taru, mun sisko ja myös kollega. Taru kertoo mm. siitä, miksi on tärkeää kuunnella itseään.

 

”Vuoden viimeiset ja ensimmäiset päivät pohdin paljon omaa jaksamista ja hyvinvointia. Vaikka saan vielä hetken kulkea elämää eteenpäin alle nelikymppisen leima rekisterissä, olen onnistunut kuluttamaan itseni loppuun useammin kuin moni itseäni vanhempi pallontallaaja. Parit masentumiset ja uupumiset ovat kuitenkin olleet niitä, jotka ovat kääntäneet katseeni sisimpääni ja etsimään vastauksia itsestäni. Niin kauan etsin vastauksia ja turvaa ulkopuoleltani, mikä lopulta osoittautui varsin kivikkoiseksi ja satuttavaksi tieksi.

Olen syvimmältä olemukseltani henkinen pohtija, joka elää pää pilvissä jalkojen koskettaen maata satunnaisesti. Olen herkkä havainnoimaan, herkkä aistimaan, herkkä tuntemaan ja kehoaistitkin toimivat ylivirittyneesti. Kaikki tuo herkkyys on ollut viime vuosiin saakka kuin kirous. Se on tuntunut olevan hyvinvointini este, koska kuormitun niin valtavan helposti, mikä näkyy väsymisenä ja ilottomuutena. Elämän raskautena. Herkkyyden vuoksi on ollut vaikea orientoitua elämään maan päällä, jossa pahuus, viha, julmuus, katkeruus ja kateus ovat vallanneet ihmisten sydämet. Havaittuani kuinka huonosti voin negatiivisesti virittäytyneessä ilmapiirissä, ryhdyin tietoisesti rakentamaan omaa kuplaani. Kuplaani, jossa voin rauhassa katsella maailmaa ruusunpunaisten lasieni läpi, jättää ylimääräiset ärsykkeet ympäristöstä, voimautua ja olla taas valmiina kohtaamaan maailman. Käytännössä hyvinvointini, oman kuplani kulmakivet ovat olleet elämänarvojen kartoitus, oman tahtisen elämänrytmin löytäminen, oman tyyppisen liikunnan suosiminen, iloa tuovien ihmisten kohtaaminen ja konkreettinen hiljentyminen, etenkin luonnon ja nyttemmin rukousten äärellä.

Suorittajaluonteeni tahtoo jatkuvasti puskea pintaan, jolle en enää halua antaa ohjaksia. Se on pirullinen seuralainen, koska se vääristää elämänarvot eikä sisimmän ääntään enää kuule. Suorittaminen katkaisee yhteyden omaan itseen, jolloin lopputuloksena on masentuminen ja uupuminen. Täydellinen voimattomuuden tila, jossa ei oikein jaksa pitää elämänliekkiä yllä. Liian monta kertaa olen kasannut itseni uudestaan unohtaessani itseni sanoessani kyllä. Liian monta kertaa olen raahannut itseni väkisin tekemään asioita, vaikka kehoni on väsymyksestä riekaleina. Ja aivan yhtä monta kertaa olen luvannut, että nyt kuuntelen itseäni. Ja se lupaus pitää koko ajan paremmin ja paremmin. Pystyn hiljentämään aiemmin. Pystyn jo kehoni viesteistä ja tunnetiloista tunnistamaan, milloin alkaa suuntavaisto pettää.

Hyvinvoinnista puhuttaessa nousee esille ensimmäisinä lepo, liikunta ja ravitsemus. Totta. Tärkeitä asioita. He, jotka niistä niin vahvaan ääneen puhuvat, eivät ole ilmeisesti kulkeneet niin synkässä sielun pimeässä yössä, jossa kehossa ei ole energiaa kuin hengittämiseen. Saati sitten hyvästä ravitsemuksesta huolehtimiseen. Tai aah, niin reippaaseen ja piristävään kävelylenkkiin. Pahimmillaan, väsyneimmillään suurin urheilusuoritukseni oli 500m kävely ainakin viidellä tauolla rantakivillä. Samalla potien syyllisyyttä siitä, että olen vielä suht nuori ja silti energialtani liki 100 vuoden ikäinen. Armollisuus. Sen sain oppia niinä hetkinä, kun jalat eivät kantaneet tuota enempää.

 

Nyt on kulunut puoli vuotta uupumuksen vuoksi toteutuneesta sairaslomasta. Pari kuukautta olen kokenut olevani vahva ja jaksan ajatella omaa hyvinvointiani myös tuosta fyysisestä näkökulmasta. Tuntuu hyvältä, kun pystyy liikkumaan, vaikka keho ei vieläkään tottele niin kuin haluaisin sitä pakottaa. Kehoni tottelee nyt ainoastaan itsensä kuuntelua. Sitä, että annan sille sitä liikettä, mitä se tuntuu kaipaavan. Lempeydellä. Ilman pakottamista. Siten, että liikkeen tuoma energia varastoituu kehooni, eikä suinkaan karkaa samoin tein pois.

Olin tuossa parin kuukauden hyvinvoinnin huumassa ehtinyt buukata itselleni tiiviin kevään mutta vähitellen aloin hahmottaa, että olin menossa taas vaihteeksi täysillä väärään suuntaan. Sisimpäni huusi jo pää punaisena, että etkö nainen ymmärrä kulkevasi samaa tuhoisaa tietä. Ymmärsin. Ymmärsin, koska muistan vielä niin vahvasti kaikki stressioireet kehossani, sielun synkkyyden ja valtavan elämänhaluttomuuden. Ymmärsin, koska tunsin tutun ilottomuuden hiipivän sieluuni ja joka soluuni. Ylpeänä sain todeta itselleni, että olen oppinut jotain todella suurta. Oppinut kuulemaan sen hienon, hennon äänen, mikä sisimmässä varoittaa. Siksi uskallankin jo rohkeasti luottaa siihen, että jatkossa osaan hiljentää ja hiljentyä ajoissa. Ei kai tämä elämä ole sen kummempaa, kuin kulkea sydän avoinna ja pitäen tärkeimpänä prioriteettina oman hyvinvoinnin? Siitä huolehtimalla kokonaisvaltaisesti voin olla äiti, perheenjäsen, ystävä, kuuntelija, terapeutti, leikkitäti ja mitä ikinä kaikella antaumuksella. Mutta vain, jos kuuntelen sydämeni, sisimpäni ääntä.”

 

Kiitos Taru, että kerroit tästä aiheesta! Halauksia sulle! <3

 

x x x

Aiemmat vieraskirjatekstit:

Laitahan jakoon
Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *